Julkaistu Teatteri-lehdessä 4/2009
Suomalaisen kulttuurin henki on, että eilisen kova sana on tänään out. Aiemmat virtaukset pyritään unohtamaan – vain se, mikä on uutta, on relevanttia. Hinku eilisen romuttamiseen on johtanut juurettomuuteen sekä ideoiden yliarvostamiseen taidon kustannuksella.
Mutta kaikkialla ei ole niin kuin meillä. Kun katsotaan itään, nähdään nykytaidetta joka sitoutuu pitkään traditioon. Esimerkkeinä voidaan pitää vaikka kalligrafiaa tai Stanislavskin metodia.
Valintani lähteä opiskelemaan ohjaajaksi 1990-luvulla Pietariin perustui vakaumukseen, että halusin tuntea parhaan eurooppalaisen teatteriperinteen voidakseni hylätä sen. Halusin osata voidakseni ei-osata. Grotowski kirjoitti: ”Anna Stanislavskille oma vastauksesi, vastaus, joka ei perustu tietämättömyyteen vaan asiantuntemukseen”, ja minä uskoin. Kuten tunnettua, Grotowski oli Stanislavskin tavoin enemmän kiinnostunut teatteritaiteensa metodin kehittämisestä kuin hittiesitysten sorvaamisesta. Aikansa avantgardisti, jos joku, ja perinteeseen sitoutuva.
Mielestäni nykyteatterintekijän on tärkeää ymmärtää, että kukin meistä seisoo pitkän kulttuurisen jatkumon harjalla. Muuten olemme helppoja uhreja ajan oikuille. Perinteeseen tukeutuminen voi pelastaa harhaluulosta, että avantgarde on alkanut vasta minusta. Tässä mielessä kaikki mahdolliset traditiot ovat aivan yhtä hyviä. Mutta, vähintäänkin voidaan sanoa, että Stanislavski asetti teatteriväelle hyvän esimerkin siitä, millä antaumuksella omaan taitoonsa pitäisi suhtautua.
Mutta onko muita syitä, miksi Stanislavskin metodista kannattaa puhua vielä tänään? Mielestäni useasta syystä: eettisestä, ihmiskuvaan liittyvästä sekä käytännöllisestä.
1. EETTINEN SYY Jos esitystä harjoitellaan ilman mitään kommunikoitavissa olevaa metodia, prosessi on altis eettisille vääristymille, kuten ohjaajan mielivallalle. Mikäli ohjaajan valta perustuu pelkkään asemaan eikä metodiakaan ole, niin homma lähtee helposti käsistä. Uskon, että mitä vähemmän ohjaaja taidollisesti osaa, sitä enemmän hän peittelee. Mielivalta voi aivan hyvin olla pelkkää ammattitaidottomuuden salailua.
Stanislavskin hyvin sanallistettu metodi asiallistaa ja demystifioi harjoitusprosessia. Kommunikoitavuudessaan ja konkreettisuudessaan metodi poistaa ryhmätyötilanteeessa paineita myös ohjaajalta. Ohjaajan ei tarvitse olla demiurgi, vaan koko ryhmällä on yhtäläiset oikeudet ja velvollisuudet kommunikaatioon. Metodi voi täten olla avain tasa-arvoiseen ja vastuulliseen ensembletyöskentelyyn.
2. IHMISKUVA Stanislavskin elämäntyön voi nähdä ihmiskuvan kehitysprosessina. Metodin viimeinen vaihe väläyttää näkemyksen, että ihminen on ensisijaisesti toimiva olento. Mielestäni joogasta innostunut iäkäs Stanislavski ymmärsi jotakin olleellista: tunteet ja ajatukset ovat ristiriitaista kuohua ihmisen pinnalla ja me olemme sitä mitä me teemme. Täten myös näytelmähenkilöiden älyn ja tunteiden muisti on somaattista; siksi roolin työstämisessä logiikka ja psykologisointi eivät toimi. Ei ole sattumaa, että Stanislavskin oppilaista Meyerhold ja Mihail Tshehov ja seuraajista Grotowski nostivat näyttelijän kehon omien metodiensa keskiöön.
3. KÄYTÄNNÖLLINEN SYY Stanislavskin metodi on paitsi erinomainen ohjaustyökalu myös näyttelijän työkalu taiteensa kehittämiseksi. Sen avulla näyttelijä voi tulla näyttämötaiteilijaksi. Sellainenkin tyyli on, että näyttelijä suhtautuu ohjaajaan kuten demiurgiin. Tällöin ohjaajan tehtävänä on kertoa näyttelijälle, mitä hän tahtoo, ja näyttelijän työnä on toteuttaa tämä valmis visio. Asenne on hämmentävä: Miksi näyttelijä päästää ohjaajan sähläämään omalle alueelleen? Miksi ohjaaja ei luota näyttelijöiden luovuuteen? Kannattaisi luottaa: katsokaa miten komeasti venäläisissä teattereissa tai Baltiassa näytellään! Miten paljon he saavat yksityiskohtiin elämää! Siinähän se heidän vahvuutensa on: tarkassa ja älykkäässä näyttelijän taiteessa. Jonka pohjana on – tadaa: Stanislavski. Eikä kukaan väitä, että nykyvenäläinen tai -balttilainen teatteri olisi jotenkin museaalista.
Lopuksi haluaisin muistuttaa, mitä Umberto Econ kirjan ”Ruusun nimi” nimi tarkoittaa: että kadotettu kulttuuriperintö on ikuisesti poissa. Sukupuuttoon kuolleesta ruususta ei jää jäljelle tuoksua, ei kuvaa: jää vain tieto, että sellainen kukka on joskus ollut. Länsimaissa riski siitä, että Stanislavskin metodista jää jäljelle vain sekavia käsitteitä ja mielikuvia, on todellinen.
On myös niin, että ainoastaan omalle kielelle käännetyt kirjat voivat vaikuttaa kollektiivisesti koko yhteisöön. Mielestäni Kurtenin suomentama ”Toiminnasta tunteeseen” on oiva esimerkki – läpyskä ei olisi koskaan ollut merkittävä Suomessa, jos se olisi ollut luettavissa vain englanniksi.
Stanislavskin metodin viimeistä vaihetta koskevat tekstit pitäisi (viimeinkin) saada käännetyksi suomen kielelle (heti), jotta suomalainen nykyteatterin tekijä voisi lukea niitä. Ja päättää itse, onko tämä traditio sitoutumisen eli kehittämisen arvoinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti