perjantai 18. joulukuuta 2009

TEATTERI JA SEN SEINÄT - Keskustelua oman tilan tarpeesta

Julkaistu Teatterilehdessä 8/2009

Osallistuin lokakuussa Italian Parmassa pidettyyn paikkasidonnaisen esittävän taiteen konferenssiin ”Urban Habitat 2”. Konferenssi oli osa Lenz Rifrazioni –teatterin järjestämän Natura Dèi Teatri – festivaalin ohjelmistoa. Puheenvuoroni käsitteli paikkasidonnaisten esitysten suhdetta esillepanopaikan sosiaaliseen ympäristöön. Väitin, että paikkasidonnainen työskentelytapa voi tehdä teatterille (niin taidemuodolle kuin yksittäiselle ryhmälle) oikein hyvää. Ainakin se on yksi tapa vältellä laitostumista eli jumiutumista.

Väite kirvoitti keskustelua. Aihe oli valitettavan akuutti monille konferenssiin osallistujille.

Lähtökohtaisesti istuimme aiheen suhteen ns. tulisilla hiilillä. Lenz Rifrazionin oma teatteri Lenz Teatro sijaitsee kaupungin keskustan tuntumassa, vanhalla teollisuusalueella. Minulle kerrottiin, että alue on Parman boheemialuetta. Paikallinen Kallio? Kyseisissä tehdastiloissa oli aikaisemmin tehty ruokasäilyketölkkien etikettejä. 1980-luvun lopulta alkaen kaupunginisät halusivat näille tyhjilleen jääneille kiinteistöille uutta käyttöä. Dadaa: tehtaista päätettiin tehdä kulttuuritehtaita.

Kuulostaako tutulta?

Joten, tehdastila saatiin teatterin käyttöön. Rifrazioni kunnosti tilat, eikä varmaankaan ilmaiseksi – ainakaan designlampuista ja –huonekaluista päätellen. Tuli vastoinkäymisiä; tulipalo ja sitä seurannut uusi remontti, joka sulki teatterin ovet muutamaksi vuodeksi. Tämä vaati ryhmäläisiltä pitkää pinnaa, uskoa tulevaisuuteen - ja jälleen investointeja.

Rifrazionilaisten mukaan teatterilla on ollut suuri merkitys alueen identiteetille, ja he pyrkivät toimimaan yhteistyössä asukkaiden kanssa. (Mainittakoon, että näkemäni isäntäväen esitys oli erittäin korkeakulttuurinen. Paikallista väestöä ei ainakaan ole pyritty liehittelemään liian helpolla ohjelmistolla eli vääränlaisella paikkasidonnaisuudella). Lisäksi ryhmä kiertää esiintymässä ulkomailla ja tekee yhteistyötä kansainvälisten starojen kanssa. Vaikuttaa vahvasti siltä, että toiminta kukoistaa ja että kaikki hyvä alkoi siitä, kun ryhmä sai tehdastilat käyttöönsä. Sitä ennen treenattiin ja esiinnyttiin ohjaajapariskunnan kotona. Tilanne ei olisi voinut jatkua loputtomasti, vaan ryhmä olisi todennäköisesti lakannut ennen pitkää olemasta.

Tänä päivänä Parma laajenee. Uusille asunnoille keskustan tuntumassa on kova kysyntä. Lenz Teatroa ympäröi valtava rakennustyömaa. Ja koska Lenz Rifrazioni ei omista teatteriaan, he seuraavat tilannetta henki kurkussa. Koska tulee lähtökäsky? Ja minne? Tuntuisi turhauttavalta aloittaa jälleen aivan alusta, uudessa paikassa.

Ryhmän tuottaja Lisa Gilardino kuitenkin toteaa, että he eivät voi tehdä muuta kuin keskittyä olennaiseen. Kysymys kuuluu, onko teatterin tehtävänä tuottaa esityksiä vaiko pitää seiniä pystyssä? Loppujen lopuksi tuohon kysymykseen on helppo vastata.

Vava Stefanescu, Bukarestissa toimivan Centro Nationale Di Danza’n taiteellinen johtaja, jatkoi, että tilanne kuulostaa hänen korviinsa tutulta. Vavan johtama keskus pyörittää Romanian ainoaa nykytanssiin erikoistunutta esitystilaa, joten sillä on suuri valtakunnallinen merkitys. Ilman keskusta romanialaiset tanssijat ja koreografit esittelisivät teoksiaan lähinnä vain ulkomailla. Keskus sai tilan kaupungilta käyttöönsä vuonna 2004. Kuitenkin jo tänä vuonna tilan jatkokäyttö on asetettu kyseenalaiseksi. Jälleen syynä on raha: CNDB-keskus sijaitsee Bukarestin ydinkeskustassa. Siksi tiloille olisi maksukykyisempiäkin käyttäjiä kuin nykytanssiväki. Joten, jos huonosti käy, voi olla että muutaman ajan päästä koko Romaniasta ei jälleen löydy yhtä ainutta paikkaa, jossa maan nykytanssia voitaisiin vakituisesti edes esittää – saati sitten kehittää.

Lopuksi Marco Pierini, sienalaisen Sms Contemporanea’n johtaja kertoi oman kaupunkinsa tilanteesta luovan talouden puristuksessa. Kuten

tunnettua, Italiassa turismin ja taiteen liitto on ollut pitkä. Jo Grand Tour –ilmiön ja Goethen Italianmatkan seurauksena kollektiiviseen länsimaiseen tietoisuuteen on kuulunut, että sivistyneen ihmisen täytyy matkoillaan kierrellä katselemassa taidetta (vaikka kulttuuririentoja ei arkena harrastaisi lainkaan). Pierinin mukaan suurin osa niistä italialaisista kaupungeista, joihin turismi kohdentuu - alkaen Roomasta, puhumattakaan Venetsiasta – on tullut Disneylandeja. Hänen mukaansa taiteen tekijöiden kannalta ei ole lainkaan merkityksetöntä, että taideteokset muodostavat oleellisen osan eurooppalaista disneylandisaatiota. Kaupungit, jotka havittelevat turistien rahoja, haluavat, että niillä on taidetta jota esitellä. Mutta millaista taidetta halutaan panna vitriiniin tai näyttämölle? Disneytaidetta, vastaa Pierini. Tunnettuja mestariteoksia, massiivisia kaupunkifestivaaleja, supertähtinäyttelyitä. Turvallista, tunnettuja nimiä, jotain sellaista mikä myy helposti – eikä pelkästään pääsylippujakassan, vaan myös museokaupan puolella.

Kuulostaako tämä tutulta?

Pierinin mukaan taiteen tekijöiden tulee varoa kyseistä ilmiötä. On tärkeää, että taide pystyy tarjoamaan vaihtoehdon Disneylandille eikä olemaan yksi sen elementeistä. ”Meidän”, hän jatkaa, ”on pidettävä huolta siitä, että kaupungeissa vapautuvat tilat (kuten vanhat teollisuuskiinteistöt) tulevat jatkossakin todellisen taiteen käyttöön - eivät matkailuteollisuuden, joka näyttää taiteelta”.

Miksi muistella tätä keskustelua? Koska vaikka Italiassa tai Romaniassa tilanne ei ole identtinen Suomen kanssa, yhtenäisyyskohtia löytyy. Meilläkin taitelijat tarvitsevat oman huoneen (Virginia Wolf oli oikeassa) vakiinnuttaakseen toimintansa; usein tullakseen ammattilaisiksi tai kehittyäkseen taiteessaan. On varmasti kaikkien etu, että valtiot ja kaupugit tänä päivänä näkevät luovan alan toimijat nousevan elinkeinon harjoittajina, eivät vain vaikeasti perusteltavissa olevana kuluerinä budjeteissaan.

Mutta liika on kuitenkin aina liikaa! Ylikin voi mennä: taidetta voidaan käyttää aivan muiden pyrkimysten välineenä (turismi). Toisaalta taiteilijoita voidaan myös käyttää hyväksi (positiivinen imago), tai heidän annetaan puuhailla niin kauan kuin tyhjilleen jääneille kiinteistöille ei ole rahakkaampaa käyttöä (parempi sekin kuin kylminä pitäisi). Kun kova raha sitten myöhemmin puhuu, taiteilijoiden tekemät remontit tai työ vaikkapa yhteisön hyväksi eivät enää paljon vaakaa hetkauta.

Onko Suomessa tarpeeksi keskusteltu näistä uhkakuvista, nyt kun luova talous vihdoin tuottaa onnea myös meidän leveysasteillamme? Vai riittääkö taiteen tekijöille se, että saadaan katto pään päälle, vakuuksista viis? Vai onko niin, että Suomessa ei missään tapauksessa koskaan voisi käydä näin hullusti? Meillä kun on maailman vähiten korruptoitunut ja hieno maa - ei todellakaan mikään takapajula-Romania tai Berlusconi-Italia!

Lisätietoja

keskiviikko 25. marraskuuta 2009

MENNÄÄNPÄ KÄVELYLLE

Anti-festivaalilla Whole World Is A Stage

Julkaistu Teatteri-lehdessä 6/09

Kuopioon kannattaa lähteä syyskuun loppupuolella. Ainakin, jos on kiinnostunut siitä, miten esittävä taide voi tulla osaksi arjen sosiaalisia tilanteita tai koko kaupungin/yhteisön elämää, taiteellisesta tasosta tinkimättä.

Anti-festivaalin taiteellinen johto (Johanna Tuukkanen ja Gregg Whelan) määrittelee tapahtuman paikkasidonnaisen nykytaiteen festivaaliksi. Totutusta poiketen festivaali ei siten edusta yhtä taidemuotoa, vaan nimittäjänä on teosten suhde esillepanopaikkaansa. Antin näyttämönä toimii koko kaupunki, niin yksityiset kuin julkiset tilat. Tänä vuonna esityksiä nähtiin torilla, K-kaupassa, lentokentällä, Puijolla, maantiellä Kiuruvedeltä Kuopioon… Arkisia paikkoja, joihin meillä kaikilla on jonkinlainen kosketus.

Tästä syystä festivaalin yleisösuhde on lähtökohtaisesti erilainen kuin perinteisimmissä taidemuodoissa. Huomioni kiinnitti erityisesti se, kuinka kuopiolaiset suhtautuivat festivaalin enemmän tai vähemmän erikoisiin teoksiin törmätessään niihin vaikkapa kadulla. ”Se on joku taidejuttu”, kuulin ohikulkijan selittävän toverilleen. Yleistä oli hyväksyvä, valmiiksi muikea ilme. Sain sen vaikutelman, että kaupungissa ollaan ylpeitä siitä, että ”meillä” on tällainen vähän erikoisempi tapahtuma. Kenties festivaalille 2006 myönnetty valtionpalkinto tai esitysten maksuttomuus ja saavutettavuus ovat helpottaneet hyväksymistä? Tai sitten Savossa ollaan vaan niin fiksuja nykytaiteen kuluttajia!

Kävelytaide – kävelyesitys – mitä se tarkoittaa?

Tänä vuonna tapahtuman teemana oli käveleminen. Kävely nykytaiteen ilmiönä sijoittunee jonnekin esittävän ja kuvataiteen välimaastoon. Festivaalin esiintyjät tulivat tanssin, teatterin, kuvataiteen maailmoista – ja jokunen sieltä, missä näillä vanhahtavilla raameilla ei ole niin väliä.

Perinteisimmillään kävelytaide on sitä, että taiteilija lähtee matkaan ja teos syntyy enemmän tai vähemmän vaativan jaloittelun tuloksena. Tätä perinnettä Suomessa edustavat vaikkapa Jussi Kivi ja Timo Vartianen. Tunnetuimpia kansainvälisiä tähtiä on Richard Long.

Walk the Line Antti Laitinen käveli oman kasvokuvansa Kuopion kartalle gps-laitteen avulla. Kävely kesti 4,5 h ja sitä pystyi seuraamaan reaaliaikaisesti netistä. Laitisen teos teki katsojan tietoiseksi siitä, että itse ei tällä hetkellä liiku. Ja laittoi pohtimaan sitä, miksi tuntikausia istuminen on normaalia, ja tuntikausia liikkuminen on epätavallista. Toisaalta Laitisen teoksessa on ihanan naivi narsistinen piirre, kun hän kävelee suurella vaivalla nimenomaan omaa kuvaansa kartalle. Perusinhimillinen haave: me kaikki haluamme piirtää oman kuvamme maailman kasvoille?

Kävelytaiteen yhteys performanssiin ja kehotaiteen traditioon tulee esille Daniel Goslingin teoksessa Hello – Finland Love. Hänen tarkoituksenaan oli kävellä neljässä päivässä 160 km Kiuruvedeltä Kuopioon, äänittäen tien päällä matkalaulua. Polvivamman takia Gosling joutui kuitenkin keskeyttämään retken. Vaativat kävelyteokset - vaikka ne eivät toteutuisi aivan alkuperäisen suuunnitelman mukaisesti – tai ehkä juuri silloin, kun jotain vakavampaa tapahtuu – toimivat hyvänä muistutuksena siitä, miten elämästä kuten taiteestakaan ei voi rajata sattumaa tai kipua pois.

Adele Princen teos Päivittäinen työmatka linkittää kävelytaiteen urheiluun. Hän käveli maratonia vastaavan matkan (42.195 km) 1 km:n pituisena reittinä keskustan kauppojen, toimistojen ja julkisten tilojen välillä. Prince oli pukeutunut siististi toimistovaatteisiin, ja vain rasituksen tuoma puna kasvoilla erotti taiteilijan niistä lukemattomista rouvista, jotka viettivät aikaa kierrellen kauppakeskuksessa. Teos nostaa kiinnostavalla tavalla esille kysymyksen julkisen tilan sukupuolierosta: mies kävelee maantiellä, nainen kaupoissa?

Kävelyesitykset kaupunkikokemuksen ja arkitilanteen muuttajana

Paikkasidonnainen taide muuttaa sitä tapaa, jolla kaupunkia ja sosiaalisia tilanteita katsotaan. Kun esitykset siirretään pois taiteelle pyhitetyistä tiloista, ne tekevät arkielämän sosiaalisen pelin näkyväksi. Mitä on sopivaa tehdä missäkin paikassa? Keitä varten eri tilat ovat olemassa? Tapahtuuko jotakin, kun vaikkapa kaupalliset tilat kaapataan hetkeksi taiteen käyttöön?

Live Windwalks Tim Knowles lähti Kuopion torilta kävelemään tuulta mittaava siipi päässään. Nuolimaisia kypäriä jaettiin myös katsojille, joten muutaman hetken kaupungin tori – perinteinen suomalainen asfalttikenttä - sai vekkulin luonteen, kun hyönteismäisesti kasassa pörräävät valtavat nuolet törmäilivät toisiinsa, liikennevaloihin ja tolppiin ennen kuin kukin löysi oman suuntansa. Tämä esitys tuntui olevan erityisesti satunnaisten ohikulkijoiden mieleen.

Rotozazan Wondermart –ääniretki vei katsojan leikkimään paikalliseen K-kauppaan. Kuulokkeet huomaamattomasti korvilla, ostoskärry naamiona katsoja hyöri hyllyjen välissä seuraten äänitettyjä ohjeita. Itse huomasin hyvin pian tekeväni kaikkeni, että voisin samanaikaisesti a) tarkkailla muita asiakkaita kuten näyttelijöitä lavalla, ilman että kukaan huomaa minun katsovan b) vaikuttaa oikealta asiakkaalta. Kokemus muistutti lapsuuden vakoojaleikkejä. Teoksen ainoana miinuksena oli se, että samaan aikaan kaupassa oli muitakin festivaalivieraita, jotka olivat suorittamassa samoja tehtäviä kuin minä – ja jotka siten näkivät vakoojanverhoni läpi.

Site Specific ja valmiit sosiaaliset käytännöt

Ympäristöllä on myös sosiaalinen ulottuvuus. Festivaalilla nähtiin muutama teos, joka hyödynsi taiteen ulkopuolisia yhteisöjä ja toimintamalleja – muuttamatta niitä ”taiteeksi”, vaan hetkellisesti osallistuen valittuun sosiaaliseen toimintoon.

Tsekkiläinen kollektiivi Hájek a Porcal käyttää geokätköilyä nykytaiteen levittämiseen. Taiteilijat hautasivat Suomeen vaativuustasoltaan erilaisia kätköjä, joiden koordinaatit julkaistiin alan sivustolla festivaalin aikana. Tällä hetkellä kaikki kätköt on löydetty, ja teokset jatkavat kiertoaan eri puolilla maata.

Askelten ääniä - seminaari:

Kun kävelytaiteen historiaa laaditaan, kenen nimi jää kirjoista pois?

Seminaarissa kysyttiin kaksi hyvää kysymystä: Jäävätkö naiset jälleen taidehistoriankirjoituksen ulkopuolelle? Mikä on (orastavan) suomalaisen kävelytaiteen traditio – onko jotain omaa vai onko kaikki ulkomaista lainaa?

Kävelytaiteen katsotaan alkavan romantiikasta. Keskeisiä henkilöitä ovat Baudelaire, Thoreau, Debord... Listalla on lähinnä miesten nimiä. Deirdre Heddonin mukaan taidemaailmaan on jälleen syntynyt lasikatto: vaikka naiskävelytaiteilijoita on paljon, kukaan ei tiedä heistä mitään.

Toisaalta yhtä hyvin voi kysyä, kuinka ihmeessä tämäkin kaanon painottaa niin vahvasti yhtä ilmansuuntaa? Nykytaiteenkin kentällä katse voi siis olla hyvin vakiintunut: miehiin ja läntiseen kulttuuripiiriin.

Kävely on verrattain tuore ilmiö suomalaisella taidekentällä. Vaikka tekijöitä ei olisi paljoa (onko vai ei – tietääkö kukaan?), olisi tärkeää, että vakiintunutta läntistä kaanonia ei siirretä sellaisenaan vaikkapa suomalaiseen taideopetukseen. Vaan että tutkittaisiin, mitä ne naiset tekevät. Ja periferiassa työskentelevät. Tai itäeurooppalaiset, venäläiset... Mitä omaa meillä Suomessa on? Täälläkin on romantiikasta lähtien kävelty taiteen merkeissä – ei kaikki ole alkanut käsitetaiteesta.

maanantai 9. marraskuuta 2009

NO PLACE IS JUST A PLACE

Konferenssiesitelmä Spaci Nel Vuoto 2 / Parma, Italia 18.10.2009

**************

In the following paper I shall discuss site specific performances from the view point of Social Environment. First, I look at different definitions that there are for terms such as ”Environment”, ” Social Environment” and ”Site”.

Then I move closer to our topic and give a few recent examples of Finnish site specific productions in which the social level of the environment has been taken into consideration.

Last, but not least, I argue why it might make sense to focus on the social level of the environment as one is making site specific performances.

ENVIRONMENT - ACCORDING TO ENVIRONMENTAL AESTHETICS [i]

There is no stability in the nature. Environment is always in a state of process: the weather, time of the day, the season: everything changes continuously. This does not apply only to the natural environment, but also to the social one. A new event can completely change the character of the place. For example the Taliban executions in a football field changed the site’s character for good – I do not think the place is no longer remembered by the football matches, but by the famous shots.

Environment is not something one can objectively view from the outside. We are always located in the environment and therefore a part of it.

A human and his environment interact with each other: as we are located in an environment, we participate in it, thus we influence it… and the environment in return influences us. The object and the subject formulate an endless circle of interaction.

SOCIAL ENVIRONMENT – DIFFERENT DEFINITIONS

* EU ”A person’s social environment includes their living and working conditions, income level, educational background and the communities they are part of. All these have a powerful effect on health and life expectancy.”

* Wikipedia ”The social environment (also known as the context or the milieu) of an individual is the culture that he or she was educated and/or lives in, and the people and institutions with whom the person interacts. Social environment is likely to create a feeling of solidarity amongst its members. They will often think in similar styles even when their conclusions differ.”

* ”Place full of StoriesA title of a recent publication by Finnish Environmental Aesthetics Foundation on the topic.

SITE

The Finnish National Board of Antiquities uses different categories as basis for site protection and preservation decisions. There are categories such as pre-historic dwelling sites, medieval castles, ancient roads etc. But, interestingly, the Board also has a category for “sites mentioned in stories and legends”; ie “story sites”.

Story site is a physical place in a landscape with a historical story that is claimed to be a fact (such as a place where Vikings held their trials). Yet the story has not been proved to be true by archaeological or other scientific research. The unique value of a story site – just as remarkable as any other site protected by the law – is based on the value people (often the local community) give it. Thus, a story site has a very important role in its the social environment.

OTHER SOCIAL FUNCTIONS OF A SITE AND EXAMPLES OF THEIR USE IN SITE SPECIFIC PERFORMANCES

A site can be defined by its social function.

A school or a hospital create a social site that has rules of its own. They are open to everyone, but as you enter in, you must accept its social code. We go to these places for something particular: to learn, to be cured. The roles of the people are based to hierarchical positions such as the profession.

The art festivals have a similar social status than hospitals or schools. They are open to everyone, and yet the social code is quite strict and the barriers between the different roles - such as the artists, audience, festival staff – are quite high. In order to make this structure visible – and to shake our festival, Baltic Circle, as a social construction we asked an European performance art collective atworknetwork to participate in our festival this year – in November, that is.

So, during the festival, the network organizes a series of workshops they call The Civilisation Project. There will be both closed session (without the audience) and public ones (with the audience). Their aim, according to director Pilvi Porkola, is not to perform ”ready” productions, but rather to interfere the festival, to spread like a virus into it. These interventions will take place in different festival locations, but not in the ”real” theatre sites such as on the stage – rather in the lobby. The point is to test the artistic ideas with the public.

Director Pilvi Porkola[ii]: ”My presumption is that a theatre festival audience would be more open to these kind of interventions than audience on the street or in a conference. The aim is to collaborate with the audience. To ”test” more than to ”know”.

Therefore, this civilization virus is to integrate the festival’s different social groups. We’ll see what’ll happen.

A marketplace, shopping mall or a city centre are public sites that all of us use every day. We go to these places for several reasons: to shop, to meet friends, to be entertained. The social code and the roles are based on the situation: here I am a customer, here a friend.

Last summer Helsinki-based company Teatteri Naamio & Höyhen used the social code of a public site as their production Walkabout was located in different locations around the city. It lasted for 18 hours. The idea was based on Tarot cards. There were 9 performers and 10 players (=audience).

First, the players met one of the performers in the city. They got a Tarot card reading. Then the actor asked the players to look at everything with the eyes of The Fool – a Tarot figure. With that idea in mind, they were to draw a straight line on the map to the next place, and to walk to that place exactly as the line says (through courtyards, over buildings...well, as best as they could.)

In the second place, they met the Lover and had a "date" on the balcony with him. And so on – The Sun gave players a ticket for a ride at a local Amusement Park, then The Death met the players in Cemetery... Each performer met the players in a location that represented the character of his card. Also, as the game went further, players were given a tarot card role and asked to find a place that represents the card. The result was, that the players started to use the public space as their private playground.

Director Johanna MacDonald[iii]: “There were some great choices: Temperance found a river dam to stand on and be the balance between the waters; the Wheel of Fortune stood in the middle of an intersection of traffic lights, etc. All of this happened without any of the performers influence. There was a real mix of public and private space; of "normal" social space and the fictional one. In effect, the city became a very personal landscape.”

Ritual Site Church or cemetery are environments that are isolated from everyday life. The social code is ritualistic and a canon has an important function. The roles are based on symbols.

My argument is, that theatre rehearsal studios can have a similar social function – sometimes rehearsals remind some weird cults by weird sects...

So, here is a use or creation of a ritual site by Helsinki-based company In Other Spaces.

Director Esa Kirkkopelto[iv]: ”we seek our way as a group into other spaces, life forms and modes of experience unfamiliar to humans. Momentary bodily metamorphoses open unexpected points of contact among beings and widen our views of existence. The group alters for instance into mountains, seashells, asteroids, mushrooms as we seek contact with extra-terrestrial life.

In Secret Retraining Camp -workshops the members of the group teach our techniques and exercises to all who are interested.” The camps are held in secret locations.

Private Site Sauna for a Finn, the place you spent your summer vacation when you were a kid, a family cemetery can have a special, even a holy meaning to a person. The social code in such places has a certain form, often a private ritual – the code is more self-invented than learned.

In Helsinki-based Reality Research Center’s production Mail Order Experimance anyone could order a performance to their home. Each performance was made for one spectator and it was put up in spectator’s house – therefore, each performance was different.

Director Eero-Tapio Vuori[v]: Experimance is a new form of theatre. It challenges the tradition of theatre being something, where one performs and the other perceives. To perform in a site that is important to the spectator, and a private one – in this case his toilet – emphasis the active role of the spectator. In experimance the experience of a particular spectator and the performance itself formulate a phenomenological field, and one cannot be separated from the other.

Hidden Site Last, a few words about my own work. At the moment I am doing a PhD research; my topic is Performance and Social Environment. My own special interest as a director seems to be the hidden landscape – sites of which story is forgotten or too shameful or painful to be discussed in public. These secret stories (can) change the atmosphere and the social code of the site if they are revealed.

At the moment I am directing a monologue that will premiere next summer in a small village called Möhkö in the Eastern Finland as a site specific production of the local Muncipal Theatre. The audience listens the monologue via iPods as they are walking on a 1 km path in the village. The story is about a Finnish soldier that was executed in that village by the Finnish troops in one of the final days of the II WW. Today Möhkö village is a quite important location for the War Tourism, for some of the major defeat battles took place nearby. At the moment nobody knows that one of the heroes of those battles was indeed executed by our own Army as a fugitive. Next summer they’ll know.

WHY TO PAY ATTENTION TO THE SOCIAL ENVIRONMENT?

Theatre goes back to the real life?

Black box theatre is quite young phenomenon. The entire art institution, as we understand it today, was invented in the 19th century. During the period of Romanticism the idea of art being something special, an art work having an unique aura that requires neutral background, was born.

Of course not all the theatre has became institution oriented and – located.

But, quite often, the performing art that is regarded real art and thus financially supported, is theatre that one can see in the institutional theatre buildings, not on public sites. So, first the theatre went away from the public, to its own ”house”; separated itself from the audience – and now has trouble getting people to come in, to watch the performances.

The interest towards urban sites as stages might be linked to a larger change in our culture. Maybe some artists do not think, that it makes any sense first to separate theatre from the audience, and then try to get the audience come to theatre. In order to speak the language that is used today, one needs to speak in the locations we use every day, not from an isolated black box.

The time of a passive spectator is over?

Facebook / Reality-tv / Geogatching... The social medias that are based on participation are the name of the game today. Both the traditional tv and printed medias are in the edge of crisis, for their form of communication requires a passive receiver. Also the traditional forms of performing art, where the role of the audience is to sit still, to watch the play and to clap hands in the end, is of course in similar trouble for similar reasons. I think very few young people will find the ideology of passive assumption very tempting. So no wonder the traditional art institutions have trouble trying to attract new, younger audiences.

The strength in site specific performances lies in the fact that it cannot be made for a passive spectator. When you go to see a production that takes place in a real world, there is always a lot of additional information. A spectator can choose his point of interest. Quite often he can participate in the performance.

In the beginning I spoke about the fact that its viewer always effects the environment – these two form a circle of interaction. For me, the theatre that built walls around it – the black box – broke this natural circle between the subject and the object. It did something that is not known to the nature, something unnatural. Therefore, I see the site specific performing art as a possibility or an attempt to rebuild this broken link.

It is much more save to play theatre inside our own theatre house than in the real reality. But, for me, that is more true. Often far more artistically interesting. And more brave.


[i] Ossi Naukkarinen: ”Populaarikulttuurin estetiikka ympäristöestetiikkana” N&N 1/99. www.netn.fi/199/netn_199_naukka.html

[ii] e-mail interview 15.10.2009

[iii] e-mail interview 15.10.2009

[iv] www.toisissatiloissa.net

maanantai 12. lokakuuta 2009

MAISEMAN KOHTAAMISESTA AVARUUDEN ESTETIIKKAAN

Puheenjohtaja Yrjö Sepänmaan haastattelu 15-vuotisen konferenssisarjan päätteeksi
Teksti on julkaistu Univers-lehdessä 4/2009

Kiinnostus ympäristöön esteettisen tarkastelun kohteena on virinnyt länsimaissa 1960-luvulla. Keskeisesti tähän vaikuttanut teksti oli Ronald Hepburnin ”Contemporary Aesthetics and the Neglect of the Natural Beauty (1966)”. Hepburn argumentoi, että moderni estetiikka on hylännyt kauneuden tutkimisen perinteen keskittyen vain taiteen filosofiaan. Samaan tulokseen päätyi nuori filosofian opiskelija Helsingin yliopistosta, Yrjö Sepänmaa, 1970-luvun alussa. Tämä havainto vaikutti hänen uravalintaansa, ja siihen, että Joensuun yliopistossa on tällä hetkellä yksi maailman harvoista ympäristöestetiikan professuureista.

Sepänmaa ideoi 1980-luvun lopulla emeritusprofessori Hannes Sihvon kanssa sellaista ympäristöestetiikan konferenssia Suomeen, jossa kansallismaisemaa tarkasteltaisiin esteettisenä kokonaisuutena.Kohtauspaikkana maisema -konferenssi tapahtui vuonna 1994 Kolilla. Koska tapaaminen tuntui vastaavan niin asiantuntijoiden kuin yleisön tarpeeseen, kertaluonteiseksi suunniteltu tapahtuma sai 15-vuotisen jatkon. Temaattisesti konferenssisarja on käsitellyt kaikki keskeiset maisematyypit metsästä avaruuteen.

Sarjan linjauksena oli poikkitieteellisyys sekä teoreettisen tiedon ja käytännön sekoittaminen. Vaikka konferenssien pääpuhujina olivat ympäristöestetiikan kansainväliset tähdet, yhteistyökumppaneiksi ja esitelmöitsijöiksi haettiin kunkin konferenssin maisemateemaan liittyvää tutkija– ja käyttäjäkuntaa mahdollisimman laajalta sektorilta. Oli oleellista saattaa teoreetikot vuorovaikutukseen tarkasteltavan kohteen kanssa ja nostaa esiin kunkin maiseman monimuotoisuus ja –käyttöisyys. Esimerkiksi Suo-konferenssiin yhteistyökumppaneita toimivat niin suon hyötykäyttäjät kuin soidensuojelijat. Maisemaa lähestyttiin myös kokemuksellisuuden kautta. Tämä on eräs ympäristöestetiikan konferenssisarjan keskeinen ero perinteisen estetiikan ajattelutapaan, jossa maisemaa kuten taideteosta tarkastellaan ulkopuolisin silmin, osallistumatta. Konferenssien ohjelmaan on siten kuulunut retkiä maisemaan (Taivas - tähtientunnistusretki, Kivi - kaivosmuseoretki, Suo - Vapon kalustoesittely) sekä ympäristötaideteoksia.

Mihin suuntaan ympäristöestetiikka on menossa ja kuinka ala on muuttunut konferenssisarjan toteuttamisjakson aikana? Yrjö Sepänmaan mukaan suurimpana muutoksena voidaan pitää kiinnostuksenkohteiden skaalan laajenemista. Kun ympäristöestetiikan alkutaipaleella tarkasteltiin lähinnä luonnontilaista maisemaa, nyt tutkitaan vaikkapa virtuaalimaailmaa, sosiaalista ympäristöä tai ekokatastrofimaisemaa. Itsestään selväksi tutkimuskohteeksi luonnonmaiseman rinnalle on tullut ihmisen muokkaama kulttuurimaisema. Toisaalta ympäristöestetiikka lähestyy aluetta, josta se alunperin erkani: tällä hetkellä taiteen itsensä kenttä on laajennut räjähdysmäisesti käsittäen mm. rakennus-, ympäristö- tai puistotaiteen. Tästä syystä perinteisen estetiikan ja ympäristöestetiikan jyrkkä raja väistämättä hämärtyy ja loivenee: kun puhumme rakennuksista, puhumme niin eletystä esteettisestä ympäristöstä kuin taiteesta.

Kolmanneksi, ympäristöestetiikan keskeinen haaste tulevaisuudessa on olla puolustamassa esteettistä arvoa ihmisarvoisen elämän keskeisenä elementtinä vaikkapa taloudellista priorisointiargumentaatiota vastaan.

Yhteinen, menetty ja ikuinen taivas

Taivaan estetiikka – ympäristöestetiikan kansainvälinen konferenssi

Valamon luostarissa 26.-28.3.

Maan päällä ei liene yhtään ihmistä, joka ei ole koskaan katsellut taivasta – kun taas niitä, jotka eivät koko elämänsä aikana näe merta, hiekkaa tai lunta, on olemassa. Kuitenkin tähtitieteilijän, uskovaisen, taivaanrannanmaalarin tai lentokoneen kapteenin taivas on kokemuksellisesti erilainen. Siksi kullakin meistä on oma, aivan erityinen suhde taivaaseen.

Taivas näyttäytyy keskeisessä roolissa myös useimmissa uskonnoissa tai mytologisissa maailmanselityksissä. Toisaalta käsityskyky joutuu koetukselle, kun ajattelemme taivasta – ihmisen mitat eivät riitä, kun avaruuden etäisyyksiä tai ulottuvuuksia hahmotetaan nykytieteen valossa. Edes sanana taivas ei ole yksiselitteinen, kuten englannin kielen “sky, heaven, celestial” tai suomen ”taivas” (uskonnollinen paratiisi tai fyysinen taivaankansi) ja ”avaruus” –termien keskenäiset eroavuudet ja päällekkäisyydet paljastavat.

Ja silti, itse taivas on, ja pysyy. Vai pysyykö?

Taivas on teatterisali, joka pimentyy iltaisin ennen kuin päänäyttelijät, tähdet, saapuvat estradille. Kuitenkaan tätä näytöstä ei enää suuressa osassa maapalloa voi valosaasteen takia nähdä. Kaupungistumisen myötä yötaivas katoaa, ja ihmisen ikiaikainen luontosuhde avaruuteen on muuttumassa. Muutos ei välttämättä lupaa hyvää lajillemme tai maapallolle. Mikä ihmistä muistuttaa suhteellisuudesta, jos ei avaruus? Mistä muistaisimme, että olemme alkuainetasolla samaa materiaa tähtisumun kanssa, jos emme tähtisumua enää näe?

Eri uskomusjärjestelmissä taivas näyttelee keskeistä roolia – tästä syystä antiikin jumalat löytyvät tähdistöstämme, kuin myös suomalaisen muinaisuskon karhu. Taivaankansi toimii usein myös symbolisena porttina uskonnolliseen elämään. Kristinuskossa koko maanpäällisen elämän tavoite on kuolemanjälkeinen taivasosuus. Maasto kuitenkin vaikuttaa taivaan hengelliseen kokemukseen; tasankojen kansojen taivas siintää kaukana, kun taas vuoristojen asukit voivat kokea olevansa lähellä taivasta ja siten jumalaa.

Kun nykyihminen katsoo taivaalle, hän näkee näkymätöntä – ei ehkä jumalia tai eläimiä, kuten aiemmat sukupolvet, vaan otsoniaukon. Taivaalle katsoessamme tiedämme, että jotakin peruuttamatonta on tapahtumassa, vaikka taivasmaisema ei paljasta ekokatastrofin merkkejä yhtä selvästi kuin maanpäällinen maisema. Siten taivaan estetiikasta ei tänä päivänä voi puhua ilman puhetta ekologiasta ja ihmisen toimista tämän kauneuden pelastamiseksi.

Vuosi 2009 on myös YK:n kansainvälinen tähtitieteen vuosi. Taivas on laajenevassa määrin tutkimusmatkailun kohteena; maapallo lentää avaruusaluksen tavoin kohti tuntematonta. Avaruus on yksi viimeisistä jäljellä olevista luonnonympäristöistä, joihin ihminen ei ole päässyt vaikuttamaan. Siksi jumalten asuttama, luonnonkaunis taivas päättää ympäristöestetiikan maisematyyppejä tarkastelleen konferenssisarjan luontevasti.

Konferenssin pääpuhujina olivat Arnold Berleant, Eugene C. Hargrove, Kaia Lehari, Tapio Markkanen, Mara Miller, Juha Pentikäinen, Holmes Rolston, III, Yuriko Saito, Cherie Sampson, Barbara Sandrisser, Serafim Seppälä ja Jyrki Siukonen.

Ympäristöestetiikan konferenssisarjan teemat:

Maisema 1994

Metsä 1996

Suo 1998

Vesi 2000

Pelto 2003

Kivi 2007

Taivas 2009


Maahenki on julkaissut 5 ensimmäisen konferenssin esitelmät kirjana.

Kivi-konferenssin julkaisu ilmestyy syksyllä 2009 ja Taivas-konferenssin 2010.