perjantai 18. joulukuuta 2009

TEATTERI JA SEN SEINÄT - Keskustelua oman tilan tarpeesta

Julkaistu Teatterilehdessä 8/2009

Osallistuin lokakuussa Italian Parmassa pidettyyn paikkasidonnaisen esittävän taiteen konferenssiin ”Urban Habitat 2”. Konferenssi oli osa Lenz Rifrazioni –teatterin järjestämän Natura Dèi Teatri – festivaalin ohjelmistoa. Puheenvuoroni käsitteli paikkasidonnaisten esitysten suhdetta esillepanopaikan sosiaaliseen ympäristöön. Väitin, että paikkasidonnainen työskentelytapa voi tehdä teatterille (niin taidemuodolle kuin yksittäiselle ryhmälle) oikein hyvää. Ainakin se on yksi tapa vältellä laitostumista eli jumiutumista.

Väite kirvoitti keskustelua. Aihe oli valitettavan akuutti monille konferenssiin osallistujille.

Lähtökohtaisesti istuimme aiheen suhteen ns. tulisilla hiilillä. Lenz Rifrazionin oma teatteri Lenz Teatro sijaitsee kaupungin keskustan tuntumassa, vanhalla teollisuusalueella. Minulle kerrottiin, että alue on Parman boheemialuetta. Paikallinen Kallio? Kyseisissä tehdastiloissa oli aikaisemmin tehty ruokasäilyketölkkien etikettejä. 1980-luvun lopulta alkaen kaupunginisät halusivat näille tyhjilleen jääneille kiinteistöille uutta käyttöä. Dadaa: tehtaista päätettiin tehdä kulttuuritehtaita.

Kuulostaako tutulta?

Joten, tehdastila saatiin teatterin käyttöön. Rifrazioni kunnosti tilat, eikä varmaankaan ilmaiseksi – ainakaan designlampuista ja –huonekaluista päätellen. Tuli vastoinkäymisiä; tulipalo ja sitä seurannut uusi remontti, joka sulki teatterin ovet muutamaksi vuodeksi. Tämä vaati ryhmäläisiltä pitkää pinnaa, uskoa tulevaisuuteen - ja jälleen investointeja.

Rifrazionilaisten mukaan teatterilla on ollut suuri merkitys alueen identiteetille, ja he pyrkivät toimimaan yhteistyössä asukkaiden kanssa. (Mainittakoon, että näkemäni isäntäväen esitys oli erittäin korkeakulttuurinen. Paikallista väestöä ei ainakaan ole pyritty liehittelemään liian helpolla ohjelmistolla eli vääränlaisella paikkasidonnaisuudella). Lisäksi ryhmä kiertää esiintymässä ulkomailla ja tekee yhteistyötä kansainvälisten starojen kanssa. Vaikuttaa vahvasti siltä, että toiminta kukoistaa ja että kaikki hyvä alkoi siitä, kun ryhmä sai tehdastilat käyttöönsä. Sitä ennen treenattiin ja esiinnyttiin ohjaajapariskunnan kotona. Tilanne ei olisi voinut jatkua loputtomasti, vaan ryhmä olisi todennäköisesti lakannut ennen pitkää olemasta.

Tänä päivänä Parma laajenee. Uusille asunnoille keskustan tuntumassa on kova kysyntä. Lenz Teatroa ympäröi valtava rakennustyömaa. Ja koska Lenz Rifrazioni ei omista teatteriaan, he seuraavat tilannetta henki kurkussa. Koska tulee lähtökäsky? Ja minne? Tuntuisi turhauttavalta aloittaa jälleen aivan alusta, uudessa paikassa.

Ryhmän tuottaja Lisa Gilardino kuitenkin toteaa, että he eivät voi tehdä muuta kuin keskittyä olennaiseen. Kysymys kuuluu, onko teatterin tehtävänä tuottaa esityksiä vaiko pitää seiniä pystyssä? Loppujen lopuksi tuohon kysymykseen on helppo vastata.

Vava Stefanescu, Bukarestissa toimivan Centro Nationale Di Danza’n taiteellinen johtaja, jatkoi, että tilanne kuulostaa hänen korviinsa tutulta. Vavan johtama keskus pyörittää Romanian ainoaa nykytanssiin erikoistunutta esitystilaa, joten sillä on suuri valtakunnallinen merkitys. Ilman keskusta romanialaiset tanssijat ja koreografit esittelisivät teoksiaan lähinnä vain ulkomailla. Keskus sai tilan kaupungilta käyttöönsä vuonna 2004. Kuitenkin jo tänä vuonna tilan jatkokäyttö on asetettu kyseenalaiseksi. Jälleen syynä on raha: CNDB-keskus sijaitsee Bukarestin ydinkeskustassa. Siksi tiloille olisi maksukykyisempiäkin käyttäjiä kuin nykytanssiväki. Joten, jos huonosti käy, voi olla että muutaman ajan päästä koko Romaniasta ei jälleen löydy yhtä ainutta paikkaa, jossa maan nykytanssia voitaisiin vakituisesti edes esittää – saati sitten kehittää.

Lopuksi Marco Pierini, sienalaisen Sms Contemporanea’n johtaja kertoi oman kaupunkinsa tilanteesta luovan talouden puristuksessa. Kuten

tunnettua, Italiassa turismin ja taiteen liitto on ollut pitkä. Jo Grand Tour –ilmiön ja Goethen Italianmatkan seurauksena kollektiiviseen länsimaiseen tietoisuuteen on kuulunut, että sivistyneen ihmisen täytyy matkoillaan kierrellä katselemassa taidetta (vaikka kulttuuririentoja ei arkena harrastaisi lainkaan). Pierinin mukaan suurin osa niistä italialaisista kaupungeista, joihin turismi kohdentuu - alkaen Roomasta, puhumattakaan Venetsiasta – on tullut Disneylandeja. Hänen mukaansa taiteen tekijöiden kannalta ei ole lainkaan merkityksetöntä, että taideteokset muodostavat oleellisen osan eurooppalaista disneylandisaatiota. Kaupungit, jotka havittelevat turistien rahoja, haluavat, että niillä on taidetta jota esitellä. Mutta millaista taidetta halutaan panna vitriiniin tai näyttämölle? Disneytaidetta, vastaa Pierini. Tunnettuja mestariteoksia, massiivisia kaupunkifestivaaleja, supertähtinäyttelyitä. Turvallista, tunnettuja nimiä, jotain sellaista mikä myy helposti – eikä pelkästään pääsylippujakassan, vaan myös museokaupan puolella.

Kuulostaako tämä tutulta?

Pierinin mukaan taiteen tekijöiden tulee varoa kyseistä ilmiötä. On tärkeää, että taide pystyy tarjoamaan vaihtoehdon Disneylandille eikä olemaan yksi sen elementeistä. ”Meidän”, hän jatkaa, ”on pidettävä huolta siitä, että kaupungeissa vapautuvat tilat (kuten vanhat teollisuuskiinteistöt) tulevat jatkossakin todellisen taiteen käyttöön - eivät matkailuteollisuuden, joka näyttää taiteelta”.

Miksi muistella tätä keskustelua? Koska vaikka Italiassa tai Romaniassa tilanne ei ole identtinen Suomen kanssa, yhtenäisyyskohtia löytyy. Meilläkin taitelijat tarvitsevat oman huoneen (Virginia Wolf oli oikeassa) vakiinnuttaakseen toimintansa; usein tullakseen ammattilaisiksi tai kehittyäkseen taiteessaan. On varmasti kaikkien etu, että valtiot ja kaupugit tänä päivänä näkevät luovan alan toimijat nousevan elinkeinon harjoittajina, eivät vain vaikeasti perusteltavissa olevana kuluerinä budjeteissaan.

Mutta liika on kuitenkin aina liikaa! Ylikin voi mennä: taidetta voidaan käyttää aivan muiden pyrkimysten välineenä (turismi). Toisaalta taiteilijoita voidaan myös käyttää hyväksi (positiivinen imago), tai heidän annetaan puuhailla niin kauan kuin tyhjilleen jääneille kiinteistöille ei ole rahakkaampaa käyttöä (parempi sekin kuin kylminä pitäisi). Kun kova raha sitten myöhemmin puhuu, taiteilijoiden tekemät remontit tai työ vaikkapa yhteisön hyväksi eivät enää paljon vaakaa hetkauta.

Onko Suomessa tarpeeksi keskusteltu näistä uhkakuvista, nyt kun luova talous vihdoin tuottaa onnea myös meidän leveysasteillamme? Vai riittääkö taiteen tekijöille se, että saadaan katto pään päälle, vakuuksista viis? Vai onko niin, että Suomessa ei missään tapauksessa koskaan voisi käydä näin hullusti? Meillä kun on maailman vähiten korruptoitunut ja hieno maa - ei todellakaan mikään takapajula-Romania tai Berlusconi-Italia!

Lisätietoja