Kiinnostus ympäristöön esteettisen tarkastelun kohteena on virinnyt länsimaissa 1960-luvulla. Keskeisesti tähän vaikuttanut teksti oli Ronald Hepburnin ”Contemporary Aesthetics and the Neglect of the Natural Beauty (1966)”. Hepburn argumentoi, että moderni estetiikka on hylännyt kauneuden tutkimisen perinteen keskittyen vain taiteen filosofiaan. Samaan tulokseen päätyi nuori filosofian opiskelija Helsingin yliopistosta, Yrjö Sepänmaa, 1970-luvun alussa. Tämä havainto vaikutti hänen uravalintaansa, ja siihen, että Joensuun yliopistossa on tällä hetkellä yksi maailman harvoista ympäristöestetiikan professuureista.
Sepänmaa ideoi 1980-luvun lopulla emeritusprofessori Hannes Sihvon kanssa sellaista ympäristöestetiikan konferenssia Suomeen, jossa kansallismaisemaa tarkasteltaisiin esteettisenä kokonaisuutena.Kohtauspaikkana maisema -konferenssi tapahtui vuonna 1994 Kolilla. Koska tapaaminen tuntui vastaavan niin asiantuntijoiden kuin yleisön tarpeeseen, kertaluonteiseksi suunniteltu tapahtuma sai 15-vuotisen jatkon. Temaattisesti konferenssisarja on käsitellyt kaikki keskeiset maisematyypit metsästä avaruuteen.
Sarjan linjauksena oli poikkitieteellisyys sekä teoreettisen tiedon ja käytännön sekoittaminen. Vaikka konferenssien pääpuhujina olivat ympäristöestetiikan kansainväliset tähdet, yhteistyökumppaneiksi ja esitelmöitsijöiksi haettiin kunkin konferenssin maisemateemaan liittyvää tutkija– ja käyttäjäkuntaa mahdollisimman laajalta sektorilta. Oli oleellista saattaa teoreetikot vuorovaikutukseen tarkasteltavan kohteen kanssa ja nostaa esiin kunkin maiseman monimuotoisuus ja –käyttöisyys. Esimerkiksi Suo-konferenssiin yhteistyökumppaneita toimivat niin suon hyötykäyttäjät kuin soidensuojelijat. Maisemaa lähestyttiin myös kokemuksellisuuden kautta. Tämä on eräs ympäristöestetiikan konferenssisarjan keskeinen ero perinteisen estetiikan ajattelutapaan, jossa maisemaa kuten taideteosta tarkastellaan ulkopuolisin silmin, osallistumatta. Konferenssien ohjelmaan on siten kuulunut retkiä maisemaan (Taivas - tähtientunnistusretki, Kivi - kaivosmuseoretki, Suo - Vapon kalustoesittely) sekä ympäristötaideteoksia.
Mihin suuntaan ympäristöestetiikka on menossa ja kuinka ala on muuttunut konferenssisarjan toteuttamisjakson aikana? Yrjö Sepänmaan mukaan suurimpana muutoksena voidaan pitää kiinnostuksenkohteiden skaalan laajenemista. Kun ympäristöestetiikan alkutaipaleella tarkasteltiin lähinnä luonnontilaista maisemaa, nyt tutkitaan vaikkapa virtuaalimaailmaa, sosiaalista ympäristöä tai ekokatastrofimaisemaa. Itsestään selväksi tutkimuskohteeksi luonnonmaiseman rinnalle on tullut ihmisen muokkaama kulttuurimaisema. Toisaalta ympäristöestetiikka lähestyy aluetta, josta se alunperin erkani: tällä hetkellä taiteen itsensä kenttä on laajennut räjähdysmäisesti käsittäen mm. rakennus-, ympäristö- tai puistotaiteen. Tästä syystä perinteisen estetiikan ja ympäristöestetiikan jyrkkä raja väistämättä hämärtyy ja loivenee: kun puhumme rakennuksista, puhumme niin eletystä esteettisestä ympäristöstä kuin taiteesta.
Kolmanneksi, ympäristöestetiikan keskeinen haaste tulevaisuudessa on olla puolustamassa esteettistä arvoa ihmisarvoisen elämän keskeisenä elementtinä vaikkapa taloudellista priorisointiargumentaatiota vastaan.
Yhteinen, menetty ja ikuinen taivas
Taivaan estetiikka – ympäristöestetiikan kansainvälinen konferenssi
Valamon luostarissa 26.-28.3.
Maan päällä ei liene yhtään ihmistä, joka ei ole koskaan katsellut taivasta – kun taas niitä, jotka eivät koko elämänsä aikana näe merta, hiekkaa tai lunta, on olemassa. Kuitenkin tähtitieteilijän, uskovaisen, taivaanrannanmaalarin tai lentokoneen kapteenin taivas on kokemuksellisesti erilainen. Siksi kullakin meistä on oma, aivan erityinen suhde taivaaseen.
Taivas näyttäytyy keskeisessä roolissa myös useimmissa uskonnoissa tai mytologisissa maailmanselityksissä. Toisaalta käsityskyky joutuu koetukselle, kun ajattelemme taivasta – ihmisen mitat eivät riitä, kun avaruuden etäisyyksiä tai ulottuvuuksia hahmotetaan nykytieteen valossa. Edes sanana taivas ei ole yksiselitteinen, kuten englannin kielen “sky, heaven, celestial” tai suomen ”taivas” (uskonnollinen paratiisi tai fyysinen taivaankansi) ja ”avaruus” –termien keskenäiset eroavuudet ja päällekkäisyydet paljastavat.
Ja silti, itse taivas on, ja pysyy. Vai pysyykö?
Taivas on teatterisali, joka pimentyy iltaisin ennen kuin päänäyttelijät, tähdet, saapuvat estradille. Kuitenkaan tätä näytöstä ei enää suuressa osassa maapalloa voi valosaasteen takia nähdä. Kaupungistumisen myötä yötaivas katoaa, ja ihmisen ikiaikainen luontosuhde avaruuteen on muuttumassa. Muutos ei välttämättä lupaa hyvää lajillemme tai maapallolle. Mikä ihmistä muistuttaa suhteellisuudesta, jos ei avaruus? Mistä muistaisimme, että olemme alkuainetasolla samaa materiaa tähtisumun kanssa, jos emme tähtisumua enää näe?
Eri uskomusjärjestelmissä taivas näyttelee keskeistä roolia – tästä syystä antiikin jumalat löytyvät tähdistöstämme, kuin myös suomalaisen muinaisuskon karhu. Taivaankansi toimii usein myös symbolisena porttina uskonnolliseen elämään. Kristinuskossa koko maanpäällisen elämän tavoite on kuolemanjälkeinen taivasosuus. Maasto kuitenkin vaikuttaa taivaan hengelliseen kokemukseen; tasankojen kansojen taivas siintää kaukana, kun taas vuoristojen asukit voivat kokea olevansa lähellä taivasta ja siten jumalaa.
Kun nykyihminen katsoo taivaalle, hän näkee näkymätöntä – ei ehkä jumalia tai eläimiä, kuten aiemmat sukupolvet, vaan otsoniaukon. Taivaalle katsoessamme tiedämme, että jotakin peruuttamatonta on tapahtumassa, vaikka taivasmaisema ei paljasta ekokatastrofin merkkejä yhtä selvästi kuin maanpäällinen maisema. Siten taivaan estetiikasta ei tänä päivänä voi puhua ilman puhetta ekologiasta ja ihmisen toimista tämän kauneuden pelastamiseksi.
Vuosi 2009 on myös YK:n kansainvälinen tähtitieteen vuosi. Taivas on laajenevassa määrin tutkimusmatkailun kohteena; maapallo lentää avaruusaluksen tavoin kohti tuntematonta. Avaruus on yksi viimeisistä jäljellä olevista luonnonympäristöistä, joihin ihminen ei ole päässyt vaikuttamaan. Siksi jumalten asuttama, luonnonkaunis taivas päättää ympäristöestetiikan maisematyyppejä tarkastelleen konferenssisarjan luontevasti.
Konferenssin pääpuhujina olivat Arnold Berleant, Eugene C. Hargrove, Kaia Lehari, Tapio Markkanen, Mara Miller, Juha Pentikäinen, Holmes Rolston, III, Yuriko Saito, Cherie Sampson, Barbara Sandrisser, Serafim Seppälä ja Jyrki Siukonen.
Ympäristöestetiikan konferenssisarjan teemat:
Maisema 1994
Metsä 1996
Suo 1998
Vesi 2000
Pelto 2003
Kivi 2007
Taivas 2009
Maahenki on julkaissut 5 ensimmäisen konferenssin esitelmät kirjana.
Kivi-konferenssin julkaisu ilmestyy syksyllä 2009 ja Taivas-konferenssin 2010.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti