MENNÄÄNPÄ KÄVELYLLE

Anti-festivaalilla Whole World Is A Stage

Julkaistu Teatteri-lehdessä 6/09

Kuopioon kannattaa lähteä syyskuun loppupuolella. Ainakin, jos on kiinnostunut siitä, miten esittävä taide voi tulla osaksi arjen sosiaalisia tilanteita tai koko kaupungin/yhteisön elämää, taiteellisesta tasosta tinkimättä.

Anti-festivaalin taiteellinen johto (Johanna Tuukkanen ja Gregg Whelan) määrittelee tapahtuman paikkasidonnaisen nykytaiteen festivaaliksi. Totutusta poiketen festivaali ei siten edusta yhtä taidemuotoa, vaan nimittäjänä on teosten suhde esillepanopaikkaansa. Antin näyttämönä toimii koko kaupunki, niin yksityiset kuin julkiset tilat. Tänä vuonna esityksiä nähtiin torilla, K-kaupassa, lentokentällä, Puijolla, maantiellä Kiuruvedeltä Kuopioon… Arkisia paikkoja, joihin meillä kaikilla on jonkinlainen kosketus.

Tästä syystä festivaalin yleisösuhde on lähtökohtaisesti erilainen kuin perinteisimmissä taidemuodoissa. Huomioni kiinnitti erityisesti se, kuinka kuopiolaiset suhtautuivat festivaalin enemmän tai vähemmän erikoisiin teoksiin törmätessään niihin vaikkapa kadulla. ”Se on joku taidejuttu”, kuulin ohikulkijan selittävän toverilleen. Yleistä oli hyväksyvä, valmiiksi muikea ilme. Sain sen vaikutelman, että kaupungissa ollaan ylpeitä siitä, että ”meillä” on tällainen vähän erikoisempi tapahtuma. Kenties festivaalille 2006 myönnetty valtionpalkinto tai esitysten maksuttomuus ja saavutettavuus ovat helpottaneet hyväksymistä? Tai sitten Savossa ollaan vaan niin fiksuja nykytaiteen kuluttajia!

Kävelytaide – kävelyesitys – mitä se tarkoittaa?

Tänä vuonna tapahtuman teemana oli käveleminen. Kävely nykytaiteen ilmiönä sijoittunee jonnekin esittävän ja kuvataiteen välimaastoon. Festivaalin esiintyjät tulivat tanssin, teatterin, kuvataiteen maailmoista – ja jokunen sieltä, missä näillä vanhahtavilla raameilla ei ole niin väliä.

Perinteisimmillään kävelytaide on sitä, että taiteilija lähtee matkaan ja teos syntyy enemmän tai vähemmän vaativan jaloittelun tuloksena. Tätä perinnettä Suomessa edustavat vaikkapa Jussi Kivi ja Timo Vartianen. Tunnetuimpia kansainvälisiä tähtiä on Richard Long.

Walk the Line Antti Laitinen käveli oman kasvokuvansa Kuopion kartalle gps-laitteen avulla. Kävely kesti 4,5 h ja sitä pystyi seuraamaan reaaliaikaisesti netistä. Laitisen teos teki katsojan tietoiseksi siitä, että itse ei tällä hetkellä liiku. Ja laittoi pohtimaan sitä, miksi tuntikausia istuminen on normaalia, ja tuntikausia liikkuminen on epätavallista. Toisaalta Laitisen teoksessa on ihanan naivi narsistinen piirre, kun hän kävelee suurella vaivalla nimenomaan omaa kuvaansa kartalle. Perusinhimillinen haave: me kaikki haluamme piirtää oman kuvamme maailman kasvoille?

Kävelytaiteen yhteys performanssiin ja kehotaiteen traditioon tulee esille Daniel Goslingin teoksessa Hello – Finland Love. Hänen tarkoituksenaan oli kävellä neljässä päivässä 160 km Kiuruvedeltä Kuopioon, äänittäen tien päällä matkalaulua. Polvivamman takia Gosling joutui kuitenkin keskeyttämään retken. Vaativat kävelyteokset - vaikka ne eivät toteutuisi aivan alkuperäisen suuunnitelman mukaisesti – tai ehkä juuri silloin, kun jotain vakavampaa tapahtuu – toimivat hyvänä muistutuksena siitä, miten elämästä kuten taiteestakaan ei voi rajata sattumaa tai kipua pois.

Adele Princen teos Päivittäinen työmatka linkittää kävelytaiteen urheiluun. Hän käveli maratonia vastaavan matkan (42.195 km) 1 km:n pituisena reittinä keskustan kauppojen, toimistojen ja julkisten tilojen välillä. Prince oli pukeutunut siististi toimistovaatteisiin, ja vain rasituksen tuoma puna kasvoilla erotti taiteilijan niistä lukemattomista rouvista, jotka viettivät aikaa kierrellen kauppakeskuksessa. Teos nostaa kiinnostavalla tavalla esille kysymyksen julkisen tilan sukupuolierosta: mies kävelee maantiellä, nainen kaupoissa?

Kävelyesitykset kaupunkikokemuksen ja arkitilanteen muuttajana

Paikkasidonnainen taide muuttaa sitä tapaa, jolla kaupunkia ja sosiaalisia tilanteita katsotaan. Kun esitykset siirretään pois taiteelle pyhitetyistä tiloista, ne tekevät arkielämän sosiaalisen pelin näkyväksi. Mitä on sopivaa tehdä missäkin paikassa? Keitä varten eri tilat ovat olemassa? Tapahtuuko jotakin, kun vaikkapa kaupalliset tilat kaapataan hetkeksi taiteen käyttöön?

Live Windwalks Tim Knowles lähti Kuopion torilta kävelemään tuulta mittaava siipi päässään. Nuolimaisia kypäriä jaettiin myös katsojille, joten muutaman hetken kaupungin tori – perinteinen suomalainen asfalttikenttä - sai vekkulin luonteen, kun hyönteismäisesti kasassa pörräävät valtavat nuolet törmäilivät toisiinsa, liikennevaloihin ja tolppiin ennen kuin kukin löysi oman suuntansa. Tämä esitys tuntui olevan erityisesti satunnaisten ohikulkijoiden mieleen.

Rotozazan Wondermart –ääniretki vei katsojan leikkimään paikalliseen K-kauppaan. Kuulokkeet huomaamattomasti korvilla, ostoskärry naamiona katsoja hyöri hyllyjen välissä seuraten äänitettyjä ohjeita. Itse huomasin hyvin pian tekeväni kaikkeni, että voisin samanaikaisesti a) tarkkailla muita asiakkaita kuten näyttelijöitä lavalla, ilman että kukaan huomaa minun katsovan b) vaikuttaa oikealta asiakkaalta. Kokemus muistutti lapsuuden vakoojaleikkejä. Teoksen ainoana miinuksena oli se, että samaan aikaan kaupassa oli muitakin festivaalivieraita, jotka olivat suorittamassa samoja tehtäviä kuin minä – ja jotka siten näkivät vakoojanverhoni läpi.

Site Specific ja valmiit sosiaaliset käytännöt

Ympäristöllä on myös sosiaalinen ulottuvuus. Festivaalilla nähtiin muutama teos, joka hyödynsi taiteen ulkopuolisia yhteisöjä ja toimintamalleja – muuttamatta niitä ”taiteeksi”, vaan hetkellisesti osallistuen valittuun sosiaaliseen toimintoon.

Tsekkiläinen kollektiivi Hájek a Porcal käyttää geokätköilyä nykytaiteen levittämiseen. Taiteilijat hautasivat Suomeen vaativuustasoltaan erilaisia kätköjä, joiden koordinaatit julkaistiin alan sivustolla festivaalin aikana. Tällä hetkellä kaikki kätköt on löydetty, ja teokset jatkavat kiertoaan eri puolilla maata.

Askelten ääniä - seminaari:

Kun kävelytaiteen historiaa laaditaan, kenen nimi jää kirjoista pois?

Seminaarissa kysyttiin kaksi hyvää kysymystä: Jäävätkö naiset jälleen taidehistoriankirjoituksen ulkopuolelle? Mikä on (orastavan) suomalaisen kävelytaiteen traditio – onko jotain omaa vai onko kaikki ulkomaista lainaa?

Kävelytaiteen katsotaan alkavan romantiikasta. Keskeisiä henkilöitä ovat Baudelaire, Thoreau, Debord... Listalla on lähinnä miesten nimiä. Deirdre Heddonin mukaan taidemaailmaan on jälleen syntynyt lasikatto: vaikka naiskävelytaiteilijoita on paljon, kukaan ei tiedä heistä mitään.

Toisaalta yhtä hyvin voi kysyä, kuinka ihmeessä tämäkin kaanon painottaa niin vahvasti yhtä ilmansuuntaa? Nykytaiteenkin kentällä katse voi siis olla hyvin vakiintunut: miehiin ja läntiseen kulttuuripiiriin.

Kävely on verrattain tuore ilmiö suomalaisella taidekentällä. Vaikka tekijöitä ei olisi paljoa (onko vai ei – tietääkö kukaan?), olisi tärkeää, että vakiintunutta läntistä kaanonia ei siirretä sellaisenaan vaikkapa suomalaiseen taideopetukseen. Vaan että tutkittaisiin, mitä ne naiset tekevät. Ja periferiassa työskentelevät. Tai itäeurooppalaiset, venäläiset... Mitä omaa meillä Suomessa on? Täälläkin on romantiikasta lähtien kävelty taiteen merkeissä – ei kaikki ole alkanut käsitetaiteesta.