Keväällä 2009 minulle myönnettiin vuosiapuraha ammatillista lisensiaattitutkimusta varten. Ammatillinen lisensiaatintutkimus on täällä Itä-Suomen yliopiston kulttuurintutkimuksen oppiaineryhmässä kehtitetty muoto, jossa oleellista on koulutettavan oman ammatillisen osaamisen kehittäminen. Pohjakoulutukseltani olen teatteriohjaaja ja kuvataiteen maisteri, siis taiteilija. Ammatillisen tutkimukseni päämääränä oli paikkasidonnaisen esityksen käsikirjoittaminen ja ohjaaminen sekä teoksen syntyprosessin ja vastaanoton tutkiminen.
Olin vastikään muuttanut Pohjois-Karjalaan, joten kaikki maakunnan paikat olivat minulle yhtä tuntemattomia ja ohjaustyötäni ajatellen yhtä potentiaalisia. Kun minulta samoihin aikoihin pyydettiin teksti kulttuurintutkijoiden työn alla olevaan, Ilomantsi-aiheiseen artikkelikokoelmaan, päätin lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla: ohjaisin esitykseni Ilomantsiin ja kirjoittaisin artikkelin teoksen synnystä.
Olin siis ohjaamassa paikkasidonnaista esitystä Ilomantsiin. Mutta mitä se on, paikkasidonnainen esitys? Paikkasidonnainen taide – englanniksi site spesific art - on suhteellisen uusi nykytaiteen laji. Se ei ole välinesidonnainen – kuten vaikkapa musiikki, kuvanveisto tai kirjallisuus perinteisesti käsitetään – vaan keskeistä on esillepanopaikka. Paikkasidonnainen taide tarkoittaa muuhun kuin taiteelle omistettuun tilaan – kuten galleria, teatteri, konserttisali - tehtyä teosta, siten että teoksen muoto ja/tai sisältö jollakin tavalla kumpuavat esityspaikastaan. Paikkasidonnainen taide liittyy läheisimmin kuvataiteeseen ja nykyteatteriin.
Ei ole sattumaa, että nykyteatteri on kiinnostunut eri paikoista perinteisen teatteritilan sijasta. Teatterilla taidemuotona on nimittäin uniikki suhde tilaan. Teatteri-sanan kanta palautuu muinaiskreikkaan. Alun perin theatron tarkoitti katsomoa. Siten sana teatteri viittaa kahtaalle: sekä itse esitykseen että esitystilaan. Suomenkielinen vastine ”näyttämötaide” sisältää saman kytkennän. Muiden taidemuotojen nimissä vastaavaa kaksoismerkitystä ei tietääkseni ole – musiikki viittaa ääniteokseen mutta ei konserttisaliin, tanssi kehon liikkeisiin muttei parketille, maalaustaide maalauksiin eikä galleriatilaan.
Perinteisesti teatteri siis vaati teatteritilan - edes symbolisen katsomon ja näyttämön - ollakseen teatteria.
Toisaalta teatterin tilakäsitys on jakomielinen. On teatterirakennus, näyttämö ja katsomo. Lisäksi on kunkin näytelmän fiktiivinen paikka. Fiktiivinen paikka on rakennettu näyttämölle. Luodakseen täydellisen illuusion toisesta paikasta teatteri pyrkii sulkemaan pois sen todellisen, fyysisen teatteritilan, jonka sekä esiintyjät että katsojat jakavat. Fiktiivistä, näyttämöllistä paikkaa teatteri pyrkii kaikin voimin kontrolloimaan. Perinteisessä teatteriesityksessä on katastrofi, jos näyttämölle luotu illuusio paikasta jotenkin tärveltyy. Joten paikkasidonnainen teatteri on itse asiassa pieni teatterillinen vallankumous. Siinä esityksen esillepanopaikka otetaan lähtökohdaksi eikä sitä pyritä häivyttämään. Näin “todellisuus” korostuu – ja, simsalabim – muuttuu osaksi esityksen fiktiivistä maailmaa.
Mutta miten paikkasidonnainen esitys käsikirjoitetaan? Jos paikka on esityksen a ja o, esityksessä ei tietenkään voi käyttää valmista käsikirjoitusta. Minun tapauksessani ”paikka” oli Ilomantsin kunta. Se on aika laaja alue, maantieteellisesti, kulttuurisesti, ajallisesti. Paikkaa oli käytännön syistä rajattava aika lailla. Millä perusteella, sitä en tiennyt. Minä päätin ottaa maiseman ohjenuorakseni.
Aloitin käsikirjoitusprosessin ripustamalla Pohjois-Karjalan kartan työhuoneeni seinälle. Huomasin, että Ilomantsissa on runsaasti vaellusreittejä. Yhtenäistä polkua voi kulkea Mekrijärveltä Kiviniemeen 160 kilometriä ilman, että tarvitsee poiketa vaellusreiteiltä tai poistua kunnan alueelta. Ilomantsin historiaan perehtyessäni opin, että osa kyseistä matkaa, Susitaival -niminen vaelluspolku, on osittain ikiaikainen. Arvelin, että maastosta saattaisi edelleen löytää linkkejä muinaisuuteen. Löytyisikö poluilta merkkejä kollektiivisesti tärkeiksi koetuista paikoista? Voisinko löytää pyhiä paikkoja tai uhripaikkoja? Vai olisivatko kaikki merkit edellisistä sukupolvista tallautuneet poluille, maatuneet aluskasvillisuuden sekaan?
Halusin etsiä maastosta jotakin sellaista, joka liittyisi Ilomantsin historiaan mutta ei olisi pelkkää historiaa. Paikalla tulisi olla edelleen elävä merkitys ihmisille. Toiseksi halusin selvittää, millainen ilmapiiri ja tunnelma Ilomantsissa on, millaisia ihmisiä kylillä liikkuu, mistä puhutaan, millaisilla asioilla vaikuttaisi olevan merkitystä kuntalaisille tänä päivänä. Oli selvää, että tämänkaltaista tutkimusta ei tehtäisi istumalla työpöydän äärellä. Oli jalkauduttava. Päätin, että vaellan tuon kartalta löytämäni sadankuudenkymmenen kilometrin polun kesän loppuun mennessä.
Vaeltamisen tarkoituksena olisi herkistyä ympäristölle, ”kulkea itseni Ilomantsiin”. Tämä oli hyvin selkeä agenda minulle, en halunnut olla kirjaviisas, en olettaa, että tietäisin Ilomantsista jotakin ilman että jalkautuisin alueelle ja kunnolla.
Taiteessa on oltu kiinnostuneita ympäristöstä ja maisemasta romantiikasta, 1700-1800 –lukujen vaihteesta alkaen. Maisema on edustanut toiseutta, se on ollut vieras, jylhä ja vaarallinen. Tyypillinen romanttinen maisema-asenne välittyy erinomaisesti saksalaisen romantikon ja maisemamaalarin, Caspar Friedrichin teoksesta ”Vaeltaja sumumeren yllä” vuodelta 1818. Siinä voittoisasti selkäpuolen meihin kääntänyt mieshenkilä katsoo ylhäältä alas maisemaa, joka avautuu kaikessa loistossaan hänen katseelleen. Tämä romantiikan aikana lanseerattu tapa kuvata maisemaa visuaalisen taiteen kontekstissa; ensin maalauksissa, myöhemmin hyvin selkeästi valokuvauksessa elää edelleen erittäin vahvana. Suomessakin, josta löytyy vähänlaisesti vuoria suhteessa alaviin maihin, kansallismaisemaksi on valittu eräs varmasti kaikkien paikallaolijoiden tuntema kuva Kolilta. Koliltahan avautuu juuri tällainen täydellinen romanttinen näky, jossa silmänkantamattomiin jatkuva maisema lepää katsojan jalan alla. Mutta kuten sanottua, tuo maisema on Suomessa pikemminkin harvinaisuus kuin tyyppiedustaja.
Omaa teostani silmälläpitäen minä halusin luoda lähes päinvastaisen suhteen maisemaan. Halusin olla samassa tasossa Ilomantsin, ympäristön, maiseman kanssa – jopa niin, että joutuisin ponnistelemaan päästäkseni ympäristön kanssa samalle tasolle. Lyhyesti sanottuna, halusin olla nöyrä ja avoin sen suhteen, miten Ilomantsi minulle itseni ilmaisisi. Siksi päätin, että vaeltaminen olisi teokseni materiaalinkeruukeino. Käveleminen kuitenkin vaikutti myös lopullisen teokseni muotoon. Mutta se oli tulos, ei alkuperäinen aie.
Kävelin 22.3-20.9.2009 – siis puolen vuoden - välisenä aikana Kivilahden kylältä Mekrijärven kylään mainitsemallani tavalla eli virallisia vaellusreittejä pitkin. Vaellusreitit kulkevat pääasiassa “tavallisessa” metsässä, osin luonnonsuojelualueilla tai kansallispuistoissa (Petkeljärvi, Patvinsuo), vähäisiltä osin tietä pitkin. Matkaa kertyi kaikkinensa 160 km (plus noin kymmenen ylimääräistä "takaisin autolle"-kilsaa). Tein yhteensä 15 retkeä. Pisin vaellus kesti 9 päivää (120 km) ja lyhyimmät olivat päiväretkiä. Kultakin päivän taipaleelta kuvattiin (mukana ollut aviomies kuvasi) 40 sekunnin mittainen video. Myöhemmin olen editoinut pätkät yhteen. Videosta välittyy hauskalla tavalla paitsi vaeltamisen kokemus myös – ikävä kyllä – ilomantsilaisen maiseman erot. Näistä videoista erottaa valitettavan selvästi, million kuljen luonnonsuojelualueella, million talousmetsässä.
Mihin muihin seikkoihin huomioni vaeltaessa kiinnittyi? Mitkä havainnot vaikuttivat käsikirjoitukseen?
Päinvastoin kuin olin kirjallisten lähteiden pohjala odottanut, en löytänyt Ilomantsin poluilta juuri mitään viitteitä entisiin aikoihin. Ainoat selkeästi erottuvat historian merkit maastossa liittyivät toiseen maailmansotaan. Paikoittain sotarakennelmien jäljet – korsut, juoksuhaudat, sammaleiden peittämät ampuma-aukot - näkyivät selvästi. Osa rakenteista on restauroitu. Reitin varrelta löytyi myös sodanjälkeisiä muistomerkkejä. On selvää, että kuka vaeltaa Petkeljärveltä koilliseen Susitaipaletta pitkin, hän ei voi välttyä näkemästä sodan jälkiä.
Toinen silmiinpistävä seikka oli väestökato. Aihe nousi jatkuvasti esiin paikallisten kanssa rupatellessa. Silmämääräisesti Ilomantsin ikärakenne vaikuttaa väärinpäin käännetyltä pyramidilta. Kirkonkylän kevyen liikenteen väylälle ei ole maalattu polkupyörän, vaan rollaattorin symboli. Kyläkouluja lakkautetaan ja myydään yksi toisensa perästä... Ilomantsilainen erikoisuus on kunnan rakenne useiden kylien yhteenliittymänä. Osa kylistä on elinvoimaisia, osa tyhjenee.
Kolmanneksi huomasin, että sota ei pelkästään näy maastossa, vaan on edelleen osa Ilomantsin henkistä ilmapiiriä. Joillekin kuntalaisille sota on harrastus: yksi tekee paikallissotahistoriatutkimusta, toinen etsii metsästä ruostuneita ammuksia metallinpaljastimen kanssa. Sotahistorialliset kohteet sekä sota-aiheiset palvelut muodostavat merkittävän osan kunnan matkailutarjontaa. Jopa kunnan nettisivuilta löytyy kattava ”Ilomantsi sodassa” -aineisto.
Vaellusteni tuloksena tiesin, että Ilomantsi tyhjenee ja vanhenee. Että useille ilomantsilaisille talvi- ja jatkosodat eivät merkitse pelkästään lukua historiankirjoissa. Ja että sota on tuotteistettu matkailuelinkeinon käyttöön.
Tiesin myös haluavani ohjata esitykseni Möhköön. Kylästä löytyi riittävä infrastruktuuri esitykseni tueksi. Pääasiassa siitä syystä, että katsojat löytäisivät esityksen, minulle oli tärkeää saada se osaksi jonkin kulttuuri-instituution ohjelmistoa. Möhkössä toimii Ilomantsin museosäätiön ylläpitämä ruukkimuseo. Loppukesästä tarjosin ajatusta siitä, että ohjaisin paikkasidonnaisen esityksen Möhköön, vt. museojohtaja Mika Turuselle ja museotyöntekijä Riitta Laaksolle. Ideani otettiin mieluusti vastaan. Sovimme museon väen kanssa, että esityskausi olisi kesällä 2010 ja että hanke ei maksaisi museolle mitään. Esitys olisi myös katsojille ilmainen.
Olin löytänyt paikan paikkasidonnaiselle teokselle. Samalla löin lukkoon myös esityksen muodon. En halunnut käyttää eläviä näyttelijöitä. Halusin, että kukin katsoja seuraisi esitystä ja oleskelisi maisemassa yksin, rauhassa. Toisaalta halusin liittää valmiiseen esitykseen jotakin siitä kokemuksesta, jota olin itse saanut vaeltamalla pitkin Ilomantsia. Halusin, että esitys olisi katsojille kehollinen kokemus, joka vastaanotettaisiin kävelemällä, ei istuen. Päätin ohjata kuunnelman, jota kuunneltaisiin matkapuhelimella museota kiertävällä polulla. Sovin esityksen teknisestä toteutuksesta PKAMK:n viestinnän oppiaineryhmän kanssa, oppilastyönä.
Pian kävi ilmi, että juuri tekniikka kääntyi teoksen toteuttamista vastaan. Olin olettanut, että kännyköiden valtakunnallinen 3G-verkko toimii Möhkössä. Oletukseni oli väärä. Kuunnelman toteuttamiseksi Möhköön olisi pitänyt rakentaa paikallinen asema. Tämä olisi ollut kallis ja pulmallinen vaihtoehto, sillä paikallisen aseman teho on heikko. Sen toiminta pätkii, mikäli signaalin kululle on esteitä. Noin puolet Möhkön ruukkisaaresta on sankkaa, vanhaa kuusikkoa. Se todennäköisesti aiheuttaisi jatkuvia teknisiä vaikeuksia. Möhkön syrjäisyys - se, että operaattorit eivät ole rakentaneet kallista 3G-verkkoa ulottumaan rajaseuduille asti – vaikutti teoksessa käytetyn tekniikan valintaan.
Teoksen lopullinen muoto oli, että katsojat saivat ruukkimuseon kassalta lainaksi iPodin ja karttakirjasen. Kartan sekä maastomerkintöjen avulla he suunnistivat museosaarta kiertävällä polulla kaikkiaan kahdeksalle rastille. Kullakin rastilla kuunneltiin kyseiseen paikkaan liittyvä kuunnelmaosuus ja rastiväleillä etappiin suunniteltu äänimaisema. Kokonaisuudessaan käveltävää oli noin kilometrin verran. Esityksen kesto oli noin tunti, kunkin katsojan vauhdista riippuen.
Teknisten ongelmien ja muotoseikkojen lomassa pureuduin Möhkön kylään. Mikä siellä on erityistä? Mikä olisi se teokseni lähtökohta, joka ei ole siirrettävissä muualle? Löytyisikö jokin sellainen tapahtuma, jota maisema ei paljasta, matkailuesitteet kerro tai kyläläiset tiedä? Jotakin sellaista, joka kiinnostaisi myös satunnaista kulkijaa?
Möhkö on vanha ruukkikylä. Ruukin aikainen kukoistuskausi on osa kylän identiteettiä. Tämä käy museon perusnäyttelystä hyvin selväksi. Pohdin, millä muilla tavoin Möhköä määritellään, kuin yli sata vuotta sitten lakkautetulla tehtaalla? Mikä Möhkö on nyt? Huomasin museon puodissa myytävän t-paidan. Sen rintamuksessa lukee: ”Möhkö – siinä rajalla”. Kiteyttääkö valtakunnan raja – jota ei saa kylän kohdalla ylittää – Möhkön olemuksen? Paitaan painettuina raja ja syrjäisyys ovat positiivisia määreitä. Kelpaavat sloganiksi. Toisin oli sotien jälkeen.
Suomen ja Venäjän välinen raja kulkee linnuntietä pitkin reilun kahden kilometrin päässä Möhkön sillalta. Rajaviivaa ei ole piirretty siihen sattumalta. Seudulla käytiin elokuussa 1944 yli kahden viikon mittainen kiivas torjuntataistelu. Taistelut yhdessä Tali-Ihantalan, Vuosalmen, Viipurinlahden ja Nietjärven kanssa kuuluvat jatkosodan loppuvaiheen ratkaiseviin torjuntavoittoihin. Näistä vain Ilomantsin taistelualueet ovat yhä Suomen rajojen sisäpuolella.
Talvisodan aikana Möhkö oli Neuvostoliiton miehittämä. Jatkosodassa alue säilyi suomalaisilla. Heinäkuussa 1944 kylä evakuoitiin. Koska Möhkössä ei ollut siviilejä jatkosodan lopulla, en löytänyt vaihetta koskevia paikallistietoja; kuullut juoruja tai muisteluita. Kylän kollektiivisessa muistitiedossa vaikuttaisi tässä kohtaa olevan aukko, valkoinen jakso. Se on uniikki piirre.
Sota kuitenkin näkyy Möhkössä monin tavoin. Kylän itäpuolella kasvaa sotatulokaskasviniitty. Sen siemenet ovat kulkeutuneet paikalle Puna-armeijan mukana. Kylän ympäristössä on runsaasti neuvostosotilaiden kaivamia varustuksia ja korsujen jäänteitä. Möhkön matkailupalveluissa sotateema on keskiössä. Vuonna 2010 vierailijoille oli tarjolla neljä eri sota-aiheista pakettia. Möhköstä löytyy myös sotamuistomerkki. Koitajoen ylittävän sillan kupeessa on 5.8.1989 paljastettu 21. Prikaatin muistokivi. Kivessä on teksti: ”Isänmaan puolesta. 21. Prikaati taisteli Itä-Karjalasta Ilomantsiin ja pysäytti hyökkääjän Möhkön edustalle kesän 1944 suurtaisteluissa”.
Olen usein ajatellut sitä, kuinka itse kestäisin sotatilanteen, sen paineen, jossa sotilaat elävät. Olen pohtinut isoisääni. Hän soti tiedustelujoukoissa. En tiedä, missä. Hän ei puhunut sodasta mitään. Kun isoisäni kuoli, perin pienen puisen rasian, jonka hän oli veistänyt rintamalla. Rasia oli täynnä vanhoja valokuvia: potretteja, kuvia juhlista 50–60 vuoden takaa. Kuvien joukossa oli myös neljä rintama-aikaista valokuvaa. Perhekuvien seassa niiden vaikutus on järisyttävä. Yhdessä suomalaiset sotilaat pelleilevät vihollisen kallon kanssa. Toisessa on tapettu siviilinainen, jonka ruumiin intiimit kohdat on paljastettu kameralle. Kolmannessa iloinen sotilassakki poseeraa pystyyn jäätyneen vihollissotilaan takana. Neljännessä suomalainen sotilas kasaa ruumiita pinoon ja virnuilee kameralle. Suomalaiset sotilaat ... häpäisemässä kuolleita. Valokuvista välittyvä tunnelma ei vastaa sitä, millainen mielikuva suomalaisesta sotilaasta on luotu; ensin propagandan, sitten kulttuurin keinoin.
Me, vuoden 1945 jälkeen syntyneet, tunnemme toisen maailmansodan vain tarinana. Olemme kuulleet sodasta, lukeneet, nähneet elokuvia, mutta meillä ei ole omakohtaista kokemusta siitä. Tuntematon sotilas – romaanin suosio kertoo sotatarinan merkityksellisyydestä sukupolvesta toiseen. Teatterissakin Tuntematon on kestohitti; viimeisenä esimerkkinä Kristian Smedsin Suomen Kansallisteatterille vuonna 2007 ohjaaman version aiheuttama kohu.
”Esitys avaa monen sukupolven puhumattomia ja vaiettuja tunteita. Tämä Tuntematon auttaa meitä ymmärtämään paremmin keitä olemme ja mistä tulemme", kansanedustaja Heidi Hautala totesi esityksen jälkeen (Moring, Helsingin Sanomat, 28.11.2007).
Olin läsnä, kun Veteraanipäivillä 5.9.2009 Möhkön 21. Prikaatin muistomerkille laskettiin seppele. Tilaisuuteen osallistui arviolta 50 henkilöä, joista korkeintaan kourallinen oli veteraani-ikäpolvea. Silti seppeleenlaskua ei jätetty ohjelmasta pois. Riitin merkitys lienee muuttunut vuosikymmenten saatossa. Mutta tapa on siirtynyt seuraaville sukupolville. Se on elävää perinnettä.
Seppeleenlaskua seuratessani totesin, että minun ei tarvitsisi enää etsiä esitykseni aihetta. Olin lähtenyt vaeltamaan Ilomantsin metsiin löytääkseni pyhiä paikkoja. Olin etsinyt maastosta merkkejä edellisistä sukupolvista. Nyt tiedostin seisovani paikassa, josta ainakin tässä tilaisuudessa oli elävä yhteys menneisiin aikoihin. Ja että seppeleenlasku toimitti eräänlaista uhrin virkaa. Ajattelin, että kaikki Ilomantsissa näkemäni ja kuulemani palautui sotaan. Syrjäisyys, väestökato, väestön vanheneminen. Sodan jäljet ovat monet. Kenties Helsingissä esitetty Tuntematon sotilas auttaa suomalaisia kansakuntana ymmärtämään itseään, kuten kansanedustaja Hautala toteaa. Mutta täällä, missä taisteluita käytiin, lienee sota vieläkin merkittävämpi identiteetin rakennusaine. Se, mikä säilyy painanteina ja muistomerkkeinä maastossa, on osa henkistä maisemaa. Ainakin niin kauan kun seppeleitä lasketaan.
Olin siis löytänyt aiheeni. Minulla ei kuitenkaan ollut mitään mielenkiintoa uusintaa sankaritarinoita. Varsinkin kun Ilomantsi tuntui olevan pullollaan alan asiantuntijoita. Etsin päinvastaista, sellaista, mitä olin nähnyt isoisäni valokuvissa. Ehkä se, mitä etsin, oli häpeä.
Palasin lähdekirjallisuuden pariin. Selvisi, että sodan loppuvaiheessa Ilomantsissa teloitettiin kolme omaa sotilasta. Ampumiset liittyivät karkuruuteen. Kävi ilmi, että yksi teloituksista tapahtui Möhkössä. En ollut kuullut asiasta yhdeltäkään kyläläiseltä. Edes museon väki ei tiennyt siitä mitään!
Möhkössä ammutun sotilaan nimi oli Juho Viljam Pietikäinen. Kuollessaan hän oli 34-vuotias ja naimaton. Hän oli kotoisin Petsamosta. Hän taisteli 21. Prikaatissa – samassa, jolle Möhkön muistomerkki on pystytetty.
Pietikäinen ammuttiin 31.7.1944. Tuomion syynä oli se, että Pietikäinen väitti puhuttelussa komppanian päällikköä, luutnantti Alvar Rantalahtea vastaan ja puhutteli tätä epäsotilaallisesti. Ampumisen tarkoituksena lienee ollut pelottelu ja laajemman karkuruuden ennaltaehkäisy. Sodanjälkeisessä oikeudenkäynnissä tuli kuitenkin esille, että Pietikäisen ampumisen seurauksena neljä 21. Prikaatin sotamiestä karkasi. Yksi karkureista kertoi pelänneensä itsekin tulevansa ammutuksi. Komppaniassa saattoi hänen mukaansa saada syyttömänäkin syyn päällensä.
Sodan jälkeen Pietikäisen tapaus tutkittiin eri oikeusasteissa. Korkein oikeus päätti, että luutnantti Rantalahti oli lyönyt laimin velvollisuutensa ottaa riittävä selko ampumispäätökseen johtaneesta tilanteesta. Pietikäinen oli kuulunut ryhmään, joka oli Rantalahden tietämättä suorittamassa erillistä tehtävää. Rantalahti tuomittiin kuolemantuottamuksesta kahdeksi vuodeksi vankeuteen.
Pietikäisen kuolemantapaus oli täten traaginen. Olin löytänyt Päähenkilöni.
Koska tarkoitukseni oli kirjoittaa näytelmä, ei draamamuotoista paikallishistoriikkia, en halunnut tietää Pietikäisestä kaikkia faktoja. Käsikirjoitusvaiheessa huomasin, että jos uppoan dokumentaarisuuden suohon, Pietikäisen kohtalon yleisinhimillinen taso ei avaudu minulle. Annoin itselleni oikeuden kuvitella. Tärkeintä olisi tunnelma, ei se, että kaikki vastaisi prikulleen todellisuutta.
Käsikirjoitusta työstäessäni keskityin pohtimaan, miltä tuntuisi odottaa omaa teloitusta. Millaiset mielialat olivat heinäkuun lopussa 1944 ... Mietin, millainen äänimaisema, millaisia hajuja tai kuinka valoisaa oli Möhkössä sinä yönä, kun Päähenkilöni odottaa kuolemaansa.... pienessä kylässä johon kantautuu taisteluiden kumu, jossa miehet yöpyvät matkallaan asemiin... aikana jolloin Kannas on jo menetetty... Mietin isoisäni kuvia.
Käsikirjoituksen valmistuttua aloitin kuunnelman työstämisen muun taiteellisen työryhmän – visuaalinen suunnittelija Kari Hammarbergin, näyttelijä Hans Stigzeliuksen ja äänisuunnittelija Janne Ojajärven - kanssa. Kerroin, että olemme tekemässä teosta suomalaisesta sotilaasta. Jonka omat ampuivat. Jonka tarinaa ei tunneta eikä kerrota - ei vaikka sodanaikaiset tapahtumat ovat useiden paikallisten kiinnostuksen kohteena, vaikka sota on keskeinen teema Ilomantsin matkailutarjontaa. Että tarkoituksenamme olisi tehdä kuunnelma, joka kertoisi pienen, unohdetun tarinan Möhköstä. Parhaassa tapauksessa muuttaisimme katsojien maisemakokemusta siten, että kun he muistelisivat Möhköä tai polkua, joilla he kiersivät esitystä kuunnellen, he muistaisivat erään sotilaan, joka ammuttiin kylässä, sodan lopussa, ratkaisevien taisteluiden alla.
Möhkön yksinäisen muodoksi vakiintui kävelykuunnelma. Katsojat vastaanottivat teoksen kulkemalla merkityllä reitillä kylässä, kuunnelmaa kuunnellen ja karttakirjaa katsellen. Maisema oli täten teoksessa läsnä kahdella tavalla: todellisena Möhkön kylänä, kesäpäivän vuonna 2010, sateena tai paisteena, itikkaparvina SEKÄ fiktiivisenä maisemana, ääni- ja kuvakaikuina kesältä 1944. Tämä maiseman kaksitasoisuus toteutettiin pitkälti visualisoimalla, karttakuvien avulla. Karttakirjassa oli kuva kustakin rastista, jossa katsoja kuunteli aina siihen paikkaan kuuluvan osan kuunnelmaa. Kuvat olivat tietoisen vanhahtavia. Kuvissa on tavoiteltu luonnosmaisuutta, sitä, että ne voisivat olla kesällä 1944 Möhkössä, sotatilanteessa, piirrettyjä. Arkistoista ja ihmisten vinteiltähän löytyy sodanaikaisia sotilaiden päiväkirjoja ja vihkoja, joissa on tämäntyyppisiä piirroksia. Huomaattehan myös kuvitteellisen katsoja katseen tason. Tässä ei ole kyseessä aikaisemmin mainittu ylhäältä-alas, toisin sanoen hiukan alistava katse, vaan maisema on kuvissa samalla tasolla katsojan kanssa. Karttakirjan kuvista katsoja katsoo 1940-luvulle ja sotaan, samaan aikaan kun hän vastaanottaa viestejä samasta reaalisesta maisemasta moniaistisesti, on maiseman sisällä.
Esityksessä oli vielä yksi visuaalinen ja maisemallinen taso, joka ei avaudu, ellei sitä tiedä. Karttakirja nimittäin esittää jotakin sellaista, mitä Möhkön maisemasta puuttuu. Arkistolaitoksen tietokannasta löytyy Suomen sodissa 1939–1945 menehtyneiden kantakortit. Pietikäisen kortissa lukee: ”Hautapaikka: Tuntematon”. Ei siis hautaa. Hänet ammuttiin – ja? Jätettiinkö ruumis lojumaan jonnekin ojan pohjalle? Vai oliko Möhkössä kyseisenä aikana toimineessa Kaatuneiden Evakuointikeskuksesta sellainen pappi, joka olisi toimittanut vainajan kotiin? Myöhemmin, tänä talvena, minulle soitti Pietikäisen sukulaispoika, nyt jo iäkäs mies. Hän kertoi monia, mielenkiintoisia tarinoita Pietikäisestä. Sukulaismiehen mukaan ruumis toimitettiin Pietikäisen äidille. Toivottavasti näin on. En kuitenkaan aivan täydellisesti uskalla luottaa tähänkään lähteeseen, sillä samassa puhelussa vanhaherra kertoi ratkaisseensa Olof Palmen murhan ja olevansa siksi SÄPÖn tarkkailussa.
Joka tapauksessa, ajatus siitä, että Pietikäisen ruumis mahdollisesti jätettiin niille sijoilleen, tuntui meistä, kuunnelma työryhmän jäsenistä, varsin ikävältä. Varsinkin, kun minulla oli hallussani isoisäni valokuva, jossa kuolleita viskotaan kasoihin ja nauretaan päälle. Ei mikään ylevä näky. Päätimme visuaalisen suunnittelijan kanssa, että Möhkön yksinäisen karttakirjan kansi painettaisiin mustalla ja teoksen nimi kultaisella värillä. Eleen tarkoituksena oli olla yhdenlainen hyvitys, yhdenlainen hautakivi. Pietikäiselle, Petsamon pojalle, jonka tien pää oli Möhkössä.
Niinpä me yhden lyhyen kesän aikana lisäsimme Möhkön kylään vielä toisen patsaan eräälle sankarille tai ainakin vainajalle. Tosin se oli vain paperia ja sanoja, mutta patsas se sekin.
